Uskonnoista

Mikä uskonto on oikea? Luulen, että lähes kaikki ovat tätä kysymystä joskus pohtineet. Moni päätyy siihen, että kaikki uskonnot ovat väärässä - ei mitään Jumalaa ole. Suosittu on myös ajatus, että kaikki uskonnot ovat yhtä oikeassa tai ainakin ovat pohjimmiltaan saman asian eri puolia ja vievät samaan paikkaan. Monelle kysymyksellä ei lopulta ole suurta merkitystä, ja tällainen ihminen päätynee useimmiten elelemään sen kulttuurin ja uskonnon piirissä, jonka "valtapiirissä" sattuu asumaan. Eräät taas elävät jokseenkin vilpittömästi uskoen siihen, mihin heidät on kasvatettu uskomaan.



Mutta sitten on niitä, heitä ja meitä, jotka kysyvät: entä jos on olemassa oikea uskonto ja vääriä uskontoja, ja minä olen sattunut syntymään ja kasvamaan väärän uskonnon piirissä? Mikä lääkkeeksi?



Ajattelen, että silloin pitää uskaltaa ottaa riski. Uskaltaa tarkastella ensinnäkin omaa uskontoaan kriittisesti, mutta samalla reilusti ja rehellisesti. Tutustua siihen, mitä uskonto todella opettaa ja miksi, eikä tyytyä pelkästään suosittujen ja usein maallistuneiden "kirkonmiesten ja -naisten" tarjoamiin vastauksiin. Kun on rehellisesti arvioinut kuinka vihreää ruoho on omalla pihamaalla, on mielestäni paremmat edellytykset kurkistaa aidan toiselle puolelle ja pohtia, onko ruoho siellä sittenkin vihreämpää.



Tätä riskiä ottaessani olen myös rukoillut: "Sinä Korkein, Todellinen, hyvä Jumala; jos olet olemassa ja välität ja kuulet tällaista maan matosta, niin ole minulle armollinen ja johdata minut tuntemaan sinut sellaisena kuin todella olet, palvelemaan sinua niin kuin haluat sinua palveltavan, ja kulkemaan sitä tietä, jota haluat minun kulkevan".



Tämänkaltainen rukous on mielestäni turvallinen ja itse asiassa se löytyy ainakin niin juutalaisten, kristittyjen kuin muslimienkin pyhästä kirjasta. Daavidin psalmi 139 päättyy: "Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle". Koraanin ensimmäisen suuran loppu kuuluu: "Ohjaa meidät oikeata tietä, niiden tietä, joiden osana on Sinun mielisuosiosi, ei niiden tietä, jotka ovat Sinun vihasi alaisia, eikä niiden,jotka harhaan eksyvät."



Tämän kirjoittaja on tähän asti ohjattu kulkemaan klassisen kristinuskon mukaista Jeesus-tietä. Matkan varrella tällä kulkijalla on ollut tilaisuus vaihtaa ajatuksia mm. ateistien, satanistien, toisten kristittyjen, muslimien, Jehovantodistajien, mormonien, sikhien ja teosofien kanssa. Toivon ja uskon, että näitä tilaisuuksia tulee jatkossa lisääkin. Näistä etenkin Jehovantodistajien oppiin ja islamiin olen tutustunut jossain määrin syvemminkin. Näistä kirjoittanen jatkossa lisää.



Minun uskoni ei riitä uskomaan jumalattomaan maailmankaikkeuteen. Jumala on, siitä olen vakuuttunut. Kristinusko on tähän asti kestänyt kriittisetkin kysymykset. Sitä suosittelen.

Jos olet eri mieltä, kommentoi toki.

Olemassaolosta

Aika ajoin ajatukseni eksyvät pikavauhtia raapaisemaan kovin syvällisiä aiheita. Tämä kyseinen ajatuskulku toistuu melko samanlaisena. Äsken niin kävi suihkussa. Yritänpä seuraavaksi lyhykäisesti hahmotella tätä ajatuskulkua.

Yleensä tavalla tai toisella päädyn aluksi pohtimaan, että onkohan se Jumala vai eikö ole. Tästä ajatukseni rientää universumin alkuun - miten kaikki on saanut syntynsä? Äärettömän tiheä ainekeskittymä, singulariteetti, sen laajeneminen, alkuräjähdys ja ajan alkaminen - siitäkö kaikki alkoi? Vaan mistä syntyi tuo "alkumöykky" joka sitten päätti räjähtää? Tai, kuinka se on voinut olla olemassa ikuisesti?

Menikö se sittenkin niin, että alussa Jumala loi... alkuräjähdyksen kautta tai jotenkin muuten? Tämä selittäisi mistä universumi olisi voinut saada alkunsa. Ajatuskulkuni kiirehtii kuitenkin kysymään mistä Jumala putkahti, tai kuinka Hän on voinut olla ikuisesti olemassa?

Selittämätön maailmankaikkeus, selittämätön Jumala - valitse niistä! tuumin, kun jo ehdin mielessäni kysymään miksi ylipäätään on mitään? Se, ettei olisi, olisi jollain tapaa loogisinta. Kun nyt kuitenkin tässä olen ja näitä mietin, jotain on .

Tässä vaiheessa pääni ja ajatukseni menee umpisolmuun.

Kunhan siitä tokenen, etenen oivaltamaan, että tässä maailmankaikkeudessa on jotain perin kummallista ja ihmeellistä. Jo olemassaolo todistaa sen.

Jokin sisälläni tuntuu hymyilevän, lymyilevänkin? Täällä taas, saman ajatusketjun päässä. Palaan siihen mistä lähdin.

Kyllä, kyllä Jumala on. Siihen päädyn, ja kiitän Häntä siitä.

Ihmisarvosta ja etiikasta

Eilen illalla pohdiskelin mitä tai mikä ihminen on materialistisista lähtökohdista. Läjä alkuaineita. Tietoisuus, persoona, ajatukset sähköimpulsseja ja ko. aineiden kemiallista leikkiä yksin ja yhdisteissään. Kaikki huiman sattuman tuotosta. Olennaisesti samaa kuin kasa soraa tai ämpärillinen lihaa.

Onko tarpeen aukikirjoittaa arvojen ja etiikan kohtaloa, se kun on melko itsestään selvää. Ollakseen objektiviisia eli kaikkia sitovia arvot edellyttävät absoluuttista mittapuuta, standardia, johon vertaamalla hyvä erotetaan pahasta ja arvokas arvottomasta. Tämä standardi taas edellyttää suvereenia asettajaa, Jumalaa, koska muuten arvot ovat subjektiivisia eli pelkästään mielipiteitä. Suuret ajattelijat Kantista Nietzscheen ovat tästä liikuttavan yksimielisiä, vaikka päätyvätkin lopulta kovin erilaisille ajatuspoluille.

En väitä, että ateistit olisivat moraalittomia tai pahoja ihmisiä. Kummastelen vain sitä, kuinka moni heistä esittää moraalisia kannanottoja ikäänkuin luullen olevansa oikeassa. Melkein kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että murhaaminen on väärin. Entä jos kysymme, miksi? Miksi se on väärin?

Siksikö, että siinä joutuu toinen ihminen kärsimään ja kuolemaan? Miksi kuitenkaan välittäisimme toisesta ihmisestä - hänhän on vain sattuman tuotosta, alkuainerypäs ja sähköimpulsseja? Ethän suhtaudu tällaisella hupsulla tunteilulla jauhelihapakettiinkaan, josta teet ruokaa.

Siksikö, ettei yhteiskunta tai lajimme selviydy, jos vain tapamme toisiamme? Niin, voi olla ettei selviydy, mutta miksi sen pitäisi selvityä?

Niin niin, on luonnollista haluta ja toivoa omaa ja lajinsa etua, sehän on se eloonjäämisvietti. Mutta nämä vietit, halumme ja toiveemme - pelkkiä mielipiteitä, pelkkiä sähkökemiallisia reaktioita. Millä perusteella sinun mielipiteesi on parempi, oikeampi ja arvokkaampi, kuin sen toisen? Hänen mielestään hän saa murhata silloin kun se häntä hyödyttää. Mielipide vastaan mielipide. Makuasia. Milläpä päätät, että toinen on oikea ja toinen väärä? Emmehän me suhtaudu makumieltymyksiimmekään tällaisella kiihkolla - emme vaahtoa siitä, että joku syö fetajuustoa, vaikkemme itse siitä pidäkään.

Ihmisarvo ja moraali joutuu suhteellisuuden suolle, jos Jumalaa ei ole. Voit esittää mielipiteitäsi, mutta ovatko ne silloin mitään kummempaa kuin mielipiteitä? Toisillakin on johdomukaisesti samanlainen oikeus mielipiteisiinsä, vai rohkenetko väittää, että sinulla on jotenkin oikeammat mielipiteet kuin muilla? Jos rohkenetkin, niin voi rohjeta se murhaajakakin, tai se eläinrääkkääjä, tai joku namusetä. He eivät enää ole väärässä tai pahoja. He ovat vain eri mieltä kanssasi. Suvaitsetko sitä?

Näin siis, jos Jumalaa ei ole. Entä, jos onkin?

Jos Jumalaa ei ole, mikä on ihminen?

Olen joskus spekuloinut ateistisilla uskomuksilla ja pohdiskellut niiden seurauksia. Otetaan tähän kirjoitukseen se olettamus, ettei Jumalaa ole lähtökohdaksi. Sivutetaan huolettomasti se, miten maailma syntyi tyhjästä ilman syytä, ja kuinka pelkkä sattuma sai aikaiseksi niinkin suunnitelmallisen kokonaisuuden kuin ihminen.

Oletko ajatellut mitä ihminen näistä lähtökohdista on? Pääasiassa happea, hiiltä, vetyä, typpeä, kalsiumia ja fosforia, ja lisäksi löytyy pieniä, mutta merkittäviä määriä natriumia, kaliumia, magnesiumia, mangaania, sinkkiä, alumiinia, kromia, piitä, rubidiumia, litiumia, arseenia, fluoria, bromia, jodia, seleeniä, booria, bariumia ja strontiumia (ja jos mennään huikeisiin tarkkuuksiin, niin ilmeisesti myös lähes kaikkia muitakin luonnon alkuaineita).

Noh, alkuaineita on luonto pullollaan. Mitä erikoista ihmisessä on kalliolla kasvavaan mäntyyn verrattuna?

Tietoisuus, persoona, ajatukset ehkä? Mutta mitä ne ovatkaan? Sähköimpulsseja ja yllämainittujen aineiden kemiallista leikkiä yksin ja yhdisteissään. Totesimme jo, että aineet olivat osa luontoa, ja sähkö on vain seurausta näiden ominaisuuksista ja keskinäisistä vuorovaikutussuhteista - ei mitään sen mystisempää. Ajattelumme, tietoisuutemme ja persoonamme koostuvat kaikki todellisuudessa pelkästä sähköstä ja ionien leikistä.

Mitä seurauksia tällä lähtökohdalla ja tällä johtopäätöksellä onkaan? Onko olemassa perusteita objektiiviselle ihmisarvolle? Onko mitään kaikkia velvoittavaa moraalilakia? Entä järki ja logiikka - voimmeko luottaa niihinkään, kun kerran se mitä luulemme omaksi ajatteluksemme on vain luonnonlakien määrämillä raiteilla kulkevien sähkökemiallisten prosessien aikaansaamaa tunnetta siitä, että itse muka päättelisimme jotain? Palailen näihin teemoihin tarkemmin tulevaisuudessa - jos Luoja suo ja me elämme.