Suunta

Elämä on matka. Määränpäästä on monia mielipiteitä, mutta eipä käyne kiistäminen, että matkalla ollaan.

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mihin suuntaan matkaansa tekee, eikä vain mennä virran mukana.

Mihin uskon? Millaiset ovat arvoni?
Elänkö näiden arvojeni mukaan?
Olenko ymmärtänyt, että olen ainutlaatuinen ihminen, jolla on yksi ainoa, ainutlaatuinen elämä?

Muistanko, että ympärilläni olevat ihmiset ovat yhtä lailla ainutlaatuisia ja arvokkaita?
Ymmärränkö, että ratkaisuni vaikuttavat heidänkin elämäänsä?

Vastuu. Olet jo iso. Sinulla on vastuu valinnoistasi. Kanna se.

Monella, monella on suunta hukassa. Kartta pölyttyy, kompassineula pyörii. Elämän tärkein asia ei ole se minkä pitäisi olla.

Nou hätä. Joka etsii, se myös saa suunnan löytää.

Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.

Pakenetko?

Olet tuntenut Kaikkivaltiaan viitanliepeen lempeän kosketuksen. Olet nähnyt Hänen enkelinsä iskevän sinulle silmää. Syvissä vesissä olet aavistanut ne käsivarret, jotka sinua kannattavat (1). Ja nyt, nytkö tahdot kieltää, paeta ja juosta karkuun? Mitä oikein ajattelet?

Pakomatkallasi puet kunnian viittaa fiiliksille, metkoille sattumille ja sisäiselle voimallesi, joka auttoi jaksamaan. Tahdot uskoa niin... tahdot uskoa, ettei Häntä ole, ettei Häntä kiinnosta... sinä. Yrität kovasti, välillä melkein onnistutkin, mutta epäilet silti. Olet nähnyt liikaa.

Nyt pelkäät. Pelkäät, koska oikein aavistat: kannoillasi on Kaikkivaltias (2). Ennen karkumatkaasi olet ollut Hänen. Hän haluaa sinut takaisin.

Mitä oikein kuvittelet? Luulitko todella pääseväsi karkuun? Minne voit mennä, missä Hän ei sinua näkisi? Minne piiloutuisit, mistä Hän ei sinua löytäisi (3)? Joona yritti, mutta ei päässyt pakoon (4).

Sinun saalistajasi on täydellinen hyvyys ja rakkaus (5). Se kai sinua hirvittääkin - kirkkaassa valossahan näkyvä oma lika inhottaa. Hyvä Paimen kuitenkin haluaa sinut juuri tuollaisena - hän haluaa hoitaa ja pestä (6).

Joko ymmärrät miltä näytät? Olet resuinen pakeneva lammas, joka puokkoilee Paimentaan karkuun kohti louhikkoa ja suden suuta. Ehkä oletkin jo pudonnut rotkoon ja olet pulassa, josta et yksin selviä (7).

Lopeta jo pakomatkasi. Pysähdy. Anna Paimenen taas löytää sinut, nostaa sinut hartioilleen, hoitaa ja pestä. Sinä, työn ja kuormien, pakomatkasikin uuvuttama - Hänen luonaan saat levätä (8).

Et voi hävitä mitään. Voit voittaa kaiken.



1: 5.Moos.33:27
2: Jaak.4:5
3: Ps.139:7-13
4: Joona
5: 1.Joh.4:16
6: Hes.34:11-13
7: Matt.18:12-14
8: Matt.11:28-30

Satunnainen havainto

Vihreän huoneemme ikkunasta näkyy alla menevä pyörätie. Satuin tänään ikkunan ääreen hetkeksi seurailemaan, kun joku satunnainen nuori naispuolinen kulkija siemaili kävellessään juomaansa tölkistä. Sitten hän pysähtyi ja kallisti tölkkiä viimeisetkin pisarat saadakseen.

Sattumoisin juuri sillä kohtaa, jolla hän pysähtyy, on pyörätien toisessa laidassa roskis - välimatka maksimissaan kolme metriä. Mitä tekeekään lyhyen tarinamme päähenkikö? Kierrättääkö hän? Vai päätyykö hän ehkä sittenkin laittamaan tölkin roskikseen? Jännitys tiivistyy...

Limu tai siideri näyttää selvästi maistuneen. Hän ottaa askeleen, ottaa toisen...
Hän heittää tölkkinsä luontoon ja jatkaa tyytyväisenä matkaansa.
Siellä se nyt lojuu. Kuuden metrin päässä roskiksesta.

Kuvaakohan tällainen välinpitämätön ja - ah! - niin avarakatseinen toiminta jotenkin syvemminkin ihmisluontoa?

Lisää ihmisarvosta ja etiikasta

Kirjoittelin muutama päivä sitten ihmisarvosta ja etiikasta siitä lähtökohdasta, ettei Jumalaa olisi olemassa. Tällöin ne ovat suhteelliset ja subjektiiviset - voit antaa jollekin arvon tai olla antamatta. Makuasioita, mielipiteitä. Kuinka mielekästä on kiistellä niistä?

Olkoon tämän kirjoituksen lähtökohta se, että kristinuskon ilmoittama Jumala on olemassa.

Jumalan luomana ihminen on arvokas. Hänet, Sinut, minut on luotu Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi hän loi meidät. Arvomme ei riipu siitä, mitä saamme aikaiseksi tai miltä meistä tuntuu, ei itseluottamuksestamme tai sen puutteesta. Jumala jo katsoi luomistyötään, Sinuakin, ja totesi sen sangen hyväksi. Hän muovasi Sinut äitisi kohdussa, sait hahmosi näkymättömissä; olet ihme, suuri ihme, Jumalan ihmeellistä tekoa.

Jumala arvostaa, rakastaa ihmistä näin paljon. Siksi hän on säätänyt, että meidän kuuluu kohdella toisiamme niinkuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Hyvä ei ole hyvää vain, koska se sattuu miellyttämään minua. Paha ei vastaavasti pahaa siksi, etten tykkää siitä. Hyvällä ja pahalla, oikealla ja väärällä on absoluuttinen vertailukohta, jonka takaa sen absoluuttinen asettaja, Jumala. Jumala kelpaa sen takaajaksi, koska 1) Hänellä on meihin tekijänoikeus 2) Hän on universumin suvereeni Majesteetti ja 3) Hän kykenee saattamaan ihmisen vastuuseen teoistaan.

Esille nostettu ongelma on, mikä tämä laki sitten tarkalleen on? Kristinuskon mukaan olemme mokanneet, langenneet ja turmelleet itsemme, myös moraalitajuamme. Kuitenkin Hän on laittanut iankaikkisuuden sydämeemme. Kaikilla ihmisillä on omatunto, ja lähes kaikki kuulevat sitä halutessaan vielä: tee toisille, niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän. Tottakai voimme yhä erehtyä. Kristinuskon mukaan Jumalan sanaan sidottu omatunto lienee paras opas eettiseen elämään.

Mielenkiintoista tässä Jumalan sanaan sidotussa omassatunnossa on se, ettei se ole ihmiselle oikein mieluinen. Se ei päästä meitä puhtain paperein, vaan joutuu tunnustamaan sen, ettemme elä ja toimi niinkuin meidän kuuluisi. Teemme pahaa ajatuksin, sanoin ja teoin. Vielä enemmän jätämme tekemättä sitä hyvää, jonka voisimme ja joka meidän kuuluisi tehdä. Tämän ymmärrämme yleensä ihan luonnostammekin, mutta vielä kirkkaammin se näkyy, kun sitä peilaa kymmenen käskyn tai etenkin Jeesuksen vuorisaarnan (Matt.5-7) valossa.

Tämän johdosta Jumala kuitenkin näyttää meille ihmisen suunnattoman arvon teoillaan. Kun Hänen pyhyytensä vaatii rikokselle ja velalle sovitusta - syylliselle, Sinulle ja minulle rangaistusta - Hän tiesi, ettei meistä ole itseämme sovittamaan ja tekojemme seurauksia kantamaan. Niinpä Hän itse osti meidät vapaaksi, maksoi velkamme, kärsi rangaistuksemme. Hinnaksi, lunnaiksi Isä antoi Poikansa, Poika henkensä. Onko suurempaa rakkautta, kun antaa henkensä niiden edestä, joita rakastaa?

Siksi, ihminen, olet arvokas.

Ihmisarvosta ja etiikasta

Eilen illalla pohdiskelin mitä tai mikä ihminen on materialistisista lähtökohdista. Läjä alkuaineita. Tietoisuus, persoona, ajatukset sähköimpulsseja ja ko. aineiden kemiallista leikkiä yksin ja yhdisteissään. Kaikki huiman sattuman tuotosta. Olennaisesti samaa kuin kasa soraa tai ämpärillinen lihaa.

Onko tarpeen aukikirjoittaa arvojen ja etiikan kohtaloa, se kun on melko itsestään selvää. Ollakseen objektiviisia eli kaikkia sitovia arvot edellyttävät absoluuttista mittapuuta, standardia, johon vertaamalla hyvä erotetaan pahasta ja arvokas arvottomasta. Tämä standardi taas edellyttää suvereenia asettajaa, Jumalaa, koska muuten arvot ovat subjektiivisia eli pelkästään mielipiteitä. Suuret ajattelijat Kantista Nietzscheen ovat tästä liikuttavan yksimielisiä, vaikka päätyvätkin lopulta kovin erilaisille ajatuspoluille.

En väitä, että ateistit olisivat moraalittomia tai pahoja ihmisiä. Kummastelen vain sitä, kuinka moni heistä esittää moraalisia kannanottoja ikäänkuin luullen olevansa oikeassa. Melkein kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että murhaaminen on väärin. Entä jos kysymme, miksi? Miksi se on väärin?

Siksikö, että siinä joutuu toinen ihminen kärsimään ja kuolemaan? Miksi kuitenkaan välittäisimme toisesta ihmisestä - hänhän on vain sattuman tuotosta, alkuainerypäs ja sähköimpulsseja? Ethän suhtaudu tällaisella hupsulla tunteilulla jauhelihapakettiinkaan, josta teet ruokaa.

Siksikö, ettei yhteiskunta tai lajimme selviydy, jos vain tapamme toisiamme? Niin, voi olla ettei selviydy, mutta miksi sen pitäisi selvityä?

Niin niin, on luonnollista haluta ja toivoa omaa ja lajinsa etua, sehän on se eloonjäämisvietti. Mutta nämä vietit, halumme ja toiveemme - pelkkiä mielipiteitä, pelkkiä sähkökemiallisia reaktioita. Millä perusteella sinun mielipiteesi on parempi, oikeampi ja arvokkaampi, kuin sen toisen? Hänen mielestään hän saa murhata silloin kun se häntä hyödyttää. Mielipide vastaan mielipide. Makuasia. Milläpä päätät, että toinen on oikea ja toinen väärä? Emmehän me suhtaudu makumieltymyksiimmekään tällaisella kiihkolla - emme vaahtoa siitä, että joku syö fetajuustoa, vaikkemme itse siitä pidäkään.

Ihmisarvo ja moraali joutuu suhteellisuuden suolle, jos Jumalaa ei ole. Voit esittää mielipiteitäsi, mutta ovatko ne silloin mitään kummempaa kuin mielipiteitä? Toisillakin on johdomukaisesti samanlainen oikeus mielipiteisiinsä, vai rohkenetko väittää, että sinulla on jotenkin oikeammat mielipiteet kuin muilla? Jos rohkenetkin, niin voi rohjeta se murhaajakakin, tai se eläinrääkkääjä, tai joku namusetä. He eivät enää ole väärässä tai pahoja. He ovat vain eri mieltä kanssasi. Suvaitsetko sitä?

Näin siis, jos Jumalaa ei ole. Entä, jos onkin?

Jos Jumalaa ei ole, mikä on ihminen?

Olen joskus spekuloinut ateistisilla uskomuksilla ja pohdiskellut niiden seurauksia. Otetaan tähän kirjoitukseen se olettamus, ettei Jumalaa ole lähtökohdaksi. Sivutetaan huolettomasti se, miten maailma syntyi tyhjästä ilman syytä, ja kuinka pelkkä sattuma sai aikaiseksi niinkin suunnitelmallisen kokonaisuuden kuin ihminen.

Oletko ajatellut mitä ihminen näistä lähtökohdista on? Pääasiassa happea, hiiltä, vetyä, typpeä, kalsiumia ja fosforia, ja lisäksi löytyy pieniä, mutta merkittäviä määriä natriumia, kaliumia, magnesiumia, mangaania, sinkkiä, alumiinia, kromia, piitä, rubidiumia, litiumia, arseenia, fluoria, bromia, jodia, seleeniä, booria, bariumia ja strontiumia (ja jos mennään huikeisiin tarkkuuksiin, niin ilmeisesti myös lähes kaikkia muitakin luonnon alkuaineita).

Noh, alkuaineita on luonto pullollaan. Mitä erikoista ihmisessä on kalliolla kasvavaan mäntyyn verrattuna?

Tietoisuus, persoona, ajatukset ehkä? Mutta mitä ne ovatkaan? Sähköimpulsseja ja yllämainittujen aineiden kemiallista leikkiä yksin ja yhdisteissään. Totesimme jo, että aineet olivat osa luontoa, ja sähkö on vain seurausta näiden ominaisuuksista ja keskinäisistä vuorovaikutussuhteista - ei mitään sen mystisempää. Ajattelumme, tietoisuutemme ja persoonamme koostuvat kaikki todellisuudessa pelkästä sähköstä ja ionien leikistä.

Mitä seurauksia tällä lähtökohdalla ja tällä johtopäätöksellä onkaan? Onko olemassa perusteita objektiiviselle ihmisarvolle? Onko mitään kaikkia velvoittavaa moraalilakia? Entä järki ja logiikka - voimmeko luottaa niihinkään, kun kerran se mitä luulemme omaksi ajatteluksemme on vain luonnonlakien määrämillä raiteilla kulkevien sähkökemiallisten prosessien aikaansaamaa tunnetta siitä, että itse muka päättelisimme jotain? Palailen näihin teemoihin tarkemmin tulevaisuudessa - jos Luoja suo ja me elämme.

Älä usko mitään

"...älä usko mitään, älä usko mitään mikä ei ole totta". Näin lauloi nyttemmin jo musisoinnin lopettanut pitkän linjan hevigospelbändi Terapia.

Mihin sinä uskot? Miksi? Onko mitään syytä uskoa, että uskomuksesi pitää yhtä todellisuuden kanssa?

Tänä päivänä moni rakentelee oman jumalansa ikäänkuin supermarketista ostetuista palasista. "Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en niinkuin kirkko opettaa". "Minun j/Jumalani päästää kaikki taivaaseen".

Mistä tiedät? Oletko omissa pohdinnoissasi päätynyt tähän? Maailmassa on n. 6,6 miljardia ihmistä. Hekin ajattelevat näitä asioita. Miksi juuri sinun ajatuksesi näiden kaikkien joukosta tavoittaisi totuuden? Ja jos ei tavoita, mitä hyötyä on tämmöiseen uskoa - vain siksi, että haluaisi uskoa?

Aikanaan oli epäjumalankuvia. Kivisiä tai puisia patsaita - ihmistekoisia, kuinkas muuten. Näitä puettiin, syötettiin ja vietiin nukkumaan. Kumarrettiin, palvottiin ja kunnioitettiin. Israelin profeetta Jesajan kirjassa (luku 44) tätä havainnollistetaan:

"Puuseppä mittailee nuorallaan ja piirtää puun pintaan punaliidulla hahmon, vuolee sen esiin kovertimilla ja tarkistaa sitä harpilla, hän tekee sen ihmisolennon kaltaiseksi, antaa sille ihmisen kauniin muodon, ja se saa asua omassa pyhäkössään. Käyttöönsä ihminen kaataa setripuita, valikoi metsästä tammen tai rautatammen, joka on saanut puiden keskellä rauhassa kasvaa vahvaksi. ... Näin hän saa polttopuuta. Sitä hän hakee lämmitelläkseen, siitä tekee valkean tulisijaan paistaakseen leipää. Siitä hän myös valmistaa jumalan, jonka eteen heittäytyy, siitä hän tekee patsaan, jota sitten kumartaa. Puolet puusta hän polttaa, paistaa sen päällä lihaa, syö, tulee kylläiseksi, lämmittelee ja sanoo: "Hohhoijaa! Siinäpä kunnon tuli. Jo alkaa tarjeta!" Mutta lopusta puusta hän veistää itselleen jumalan, patsaan, jota hän kumartaa ja palvoo. Hän rukoilee sitä ja sanoo: - Pelasta minut! Olethan sinä minun jumalani! "

Näin se on mennyt. Tuolle on helppo hymyillä - ovatpa yksinkertaisia ihmisiä. Eroaako tämänpäivän moderni ihminen lopulta näistä patsaiden veistäjistä kovinkaan paljon? Moni rakentaa j/Jumalansa mielikuvissaan juuri näin: työkaluinaan toivomuksensa hän "veistää" itselleen semmoisen mielikuvitusjumalan jollaiseen haluaa uskoa. Kun pahat päivät tulevat, ketä muutakaan hän rukoilee ja huutaa avuksi, kuin tätä omaa luomustaan.

Jesaja jatkaa:

"Mitään he eivät tiedä, mitään eivät ymmärrä! Heidän silmänsä ovat tahmautuneet umpeen, eivät he näe, heidän sydämensä on turtunut, eivät he tajua. Eivät he ota opikseen, ei heillä ole älyä eikä ymmärrystä sanoa: - Puolet siitä poltin tulisijassa, hiilloksella paistoin leipää, paistoin lihaa ja söin. Ja sen rippeistä minä tein tuollaisen iljetyksen! Puupölkkyäkö tässä pitäisi kumartaa?"

Jos haluamme uskollamme tavoittaa sen mikä on totta, eikö meillä täytyisi olla jokin omia mieltymyksiämme luotettavampi tietolähde uskomme kohteesta? Vai jatkammeko mieluummin näiden puupölkkyjen, puupäidemme tuotosten kumartamista?

Tästä lähtee

Oma blogini.

Avausviesti.
Lyhyestä virsi kaunis. Haastattelenpa vaikka itseäni lyhyesti.

K: Mistä aion tulevaisuudessa kirjoittaa?

V: Erinäisistä asioista, taivaan ja maan väliltä. Voi olla, että saattaa jossain vaiheessa painottua tuonne taivaspuolelle. Elämäntarkoituksesta, what if God was one of us ... you know..? Oikeasta ja väärästä. Ehkä joskus lääketieteestäkin. Ehkä joskus jostain ihan muustakin.


K: Miksi tätä blogia kannattaisi tulla jatkossa lukemaan?

V: Siksi, etten aivan tyhjänpäiväisestä aio (jatkossa) (usein) (tarkoituksella) kirjoittaa. Jos kirjoitan, asiaakin minulla varmaan silloin on.


K: Aionko jatkossakin sortua näin keinotekoiseen blogin rakenteeseen?

V: Tuskinpa. Never say never, however. Puolustuksekseni sanon, että kello on jo turhan paljon.